Armahtaminen

"Autuaita ne, jotka toisia armahtavat; heidät armahdetaan."(Matt.5:7)

Armoton asenne on minulle tuttua. Luultavasti se on tuttua monelle muullekin kuin minulle. Huomaan myös, että olen armoton itselleni. Kun on armoton itselleen, sitä on armoton helposti myös muille. Meidän tulisi siis armahtaa toisia, jotta meidätkin armahdettaisiin. Jos Jumala armahtaa meitä, miten me voimme olla armottomia toisiamme kohtaan?  Eikö meidän tulisi armahtaa, kun Jumalakin on armahtanut meidät? Jumala voi evätä meiltä armahduksen, jos emme armahda toisia. Miksi minulle kuuluisi armo, jos en salli sitä muille?

Armahtaminen ei tarkoita, ettei synti olisi syntiä. Meidän ei tarvitse olla syntiä huomaamatta. Meidän ei tarvitse kuitenkaan heittää kivillä synnintekijää. Me voimme vihata syntiä, mutta rakastaa ihmistä. Raamatussa sanotaan, että me emme taistele ihmisiä, vaan henkivaltoja vastaan. Kaikki ihmiset ovat Jumalan luomia. He ovat Jumalan rakkauden kohteita.

Vaikka tässä kohdassa puhutaan toisten armahtamisesta, sama koskee omaa itseäni. Olen joskus itseni pahin vihollinen. Opettelen vasta, miten elää armossa. Opettelen ristin luokse juoksemista. Kun huomaa tehneensä syntiä, ei kannata lannistua tai luovuttaa. Lapsikin kaatuu ja nousee silti ylös. Minun tarvitsee vain juosta Hänen armoistuimen eteen. Saan anteeksi ja nousen kuin lapsi uudestaan kävelemään.